kävin viime viikolla vaatekaupassa.

siellä oli jotenkin erilaista kuin ennen, tai voihan olla, että siellä on aina ollut sellaista, mutta en vain ole tiedostanut sitä kokonaan.

kun siellä oli tehty niistä vaatteista sellaisia kokonaisuuksia, jotka myivät elämäntyyliä. kun ostat tällaisen paidan, se kuuluu vaikka "vintage dreams" -tuoteperheeseen. niissä kuteissa sitten killuu lappunen, jossa parilla sanalla elävöitetään sitä konseptia. vaatteiden vieressä riippuu sitten niihin kuuluvat korut ja hatut ja kengät ja kassalla vielä konseptiin kuuluvat tiskirätit! 

kehtaako joku tosissaan ostaa sen koko setin? kuljeskella rannalla valkoinen hellehattu päässä, koruissa ja sandaaleissa, kukkamekossa - ja kääk - tavata toisen IHAN samalla tavalla pukeutuneen? haluaako silloin kadota tiskirättinsä taakse vai tervehtääkö sitä reippaasti samassa kaupassa asioivaa?

 

eniten mua oikeasti kuitenkin shokeerasi se, että vaikutteita otetaan 1950-luvulta. kyllä mäkin tykkään siitä söpöstelystä ja kukkakuoseista, mutta ehkä enemmän sellaisena mausteena. en kokonaispakettina. se aika kaikkine kauniine mekkoineen ja kotiäidin ohjeineen kertoo mulle siitä, miten naiset piti uudestaan laittaa ruotuun. se vuosikymmen ja noi naisellisuuden ja miehekkyyden ideaalit oli uuden ajan pelkoa. sodan aikana naiset olivat todistaneet kotirintamalla osaavansa hoitaa omien hommiensa lisäksi miestenkin hommat, jotka vain olivat sillä hetkellä  posauttelemassa toisiaan pois päiviltä. kun sota loppui, ei enää tiedetty, mihin ne kaikki kätevät naiset olisi laitettu. siispä ajan ilmapiiri, henki, arvot ja kulttuuri tunki ja sitoi naiset kotiin.

ei se tietenkään näin mustavalkoista ole, eikä varmasti näin korostetusti Suomessa, mutta mulle tuo aika edustaa jotakin tällaista.

siitä iskeytyi mieleeni ajatus tämän ajan hengestä. mikä se on? en osaa sanoa. yksi leimaava piirre on kuitenkin ulkonäön korostaminen. tatuoinnit, lävistykset, ripsien pidennykset, rakennekynnet, erilaiset alakulttuurit, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä on ennen kaikkea se, miten he pukeutuvat. jos 1950-luvulla ympäröivä kulttuuri henki perhekeskeisyyttä ja sievyyttä pitääkseen sodan traumatisoivat ja toisaalta vapauttaneet ihmiset ruodussa, mitä tämä ulkonäön korostaminen meidän ajassamme on?

niin. ehkä jos meidät pidetään kiireisinä huolehtimassa omasta ulkonäöstämme ja siitä, miten viileiltä ja uskottavilta me vaikutetaan, ei tarvitse pelätä vallankumouksellisia ajatuksia vaikka tästä kestämättömästä talousmallista, jota epätoivoisesti yritämme elää todeksi tällä riistetyllä pallolla, ei tarvitse keskittyä siihen, että meillä ei enää ole mitään oikeata sanottavaa, ei tarvitse toden teolla paneutua siihen, miten äärettömästi saastetta ja jätettä tällä pallolla on ja miten me hukutaan omaan paskaamme, stailattuina jonkun muun toimesta, kengät, hatut, korut ja kukkamekot toisiinsa sointuvina.