olen hirmuisessa hädässä pienen kummipoikani tähden.

en tiedä miten tämän tunkin kanssa olisin, joka lävisti rintakehäni, eikä suostu liikkumaan.

olen tottunut aina toimimaan, tekemään asioille jotakin. mitäs nyt kun ei voi mitään tehdä? odotella vain ja toivoa parasta.

valttikorttini, toiveikkuus, tuntuu menneen pesuun farkkujen mukana ja sörttääntyneen epämääräiseksi hitulaiseksi. en enää jaksa olla kovin reipas ja luottaa tulevaisuuteen aidosti. maailma tuntuu järkyttävän epäoikeudenmukaiselta, kun pientä riepotellaan.

silti tässä vaan touhuaa ja järjestelee kesää ja pärskii flunssaa pois sisuksistaan. tiedän, että asiat jossain vaiheessa järjestyvät, mutta siihen tuntuu olevan järkyttävän pitkä aika. järkyttävä siksi, ettei ole ketään suurta auktoriteettia sanomassa, että vuoden tai kahden tai edes viiden päästä on kaikki kunnossa, sillä olemme tehneet seuraavat ja seuraavat toimenpiteet ja jos ne eivät ole tepsineet, niin sitten nämä. kaikki on vain epämääräistä arvoitusta ja tuntuu, että tunkki pysyy ystävänäni vielä pitkään.