mä olen viime päivinä miettinyt tätä kuluttamista. ostamista.
kamaa, krääsää, tavaraa.
kun mulla on sitä niin järkyttävän paljon.

sitä on kerääntynyt vuosin varrella. etenkin kokkelissa asuessani kaikkea kamaa kertyi tilavan kämpän ja 500 kilsan etäisyyden takia, osa kamoista kun kuitenkin oli täällä martsarissa. yleensä aina se, mitä tarvitsi.
nyt muutin tänne äitilään takaisin (kiitos hoas, kun ette suoneet asuntoa 1.8. erässä, täällä pinna kiristynee tai luonne jalostunee, ehkä kumpaakin), jouduin huomaamaan miten kamalasti kamaa täällä nyt onkaan. tekosyitä tavaroiden kertymiselle on monia, mutta kai totuus on se, että käveleskelen etsimässä elämälleni tarkoitusta ja löydän sen -tattadadaa- kirpparilta jostain ihanasta vaasista tai koltusta. näin meillä. eikä se ekologinen shoppaus oikeastaan lievennä, että tautina minulla on sama, mikä muillakin länsimaalaisilla - ostamisella sisäisen tyhjyyden täyttäminen. uutta vaan tilalle, niin ei tarvitse ajatella.

ekologisuus muutenkin tuntuu olevan välillä painolasti. puhuin kamamäärästä ystäväni R:n kanssa ja sätimme itseämme aiheesta. viereisestä huoneesta R:n mies (joka muka kirjoitti graduansa koko ajan, pah) totesi rauhallisesti, että ehkä on tyhmää ostaa sitä tavaraa liikaa, mutta se ei ainakaan ole tyhmää, että käyttää sitten sen ostamansa tavaran kunnolla loppuun. viisauden sanoja.
itselläni on vaatteita ala-asteelta, koska en ole kasvanut niistä ajoista (olin silloin varsinainen amatsooni, nyt vain pieni nöösi) eivätkä koltut mitenkään kulu, kun niitä harvoin käyttää. siispä elän tämän kamamäärän kanssa ja yritän antaa piut paut kaikille, jotka arvostelevat tavaroista kyhättyä suojamuuriani. kunniakseni on kuitenkin sanottava, etten ole itse ostanut esim. tee/kahviastiastojani (huomaa monikko), vaan karjalainen isoäitini on lahjoittanut niitä minulle yllin kyllin. kekkereitä pitäisi enemmän järjestää.
nykyään välttelen kauppoja ja kirpputoreja kuin ruttoa.

kävelin kuitenkin perjantaina kaupungilla (Helsingin keskusta, toim. huom.) ja katselin lievän ahdistuksen vallassa näyteikkunoita. Seppälän ikkunassa oli tarjous, tyyliin: "Kahden hupparin ostajalle ilmainen t-paita." aloin miettiä, että ensin ostaja riemastuu. ostaa yhden sijasta kaksi hupparia ja saa vielä t-paidan kaupan päälle. sitten ostaja menee kouluun tai työpaikkaan huomaamaan, että tovereilla on päällä paitsi ne samat hupparit, myös se t-paita. kokevatkohan he kuuluvansa samaan joukkoon? vai alkaako hävettää?
muutama vuosi sitten ollessani kaupassa töissä, oli tena-siteet (virtsankarkailuun) tarjouksessa. ostamalla x määrän siteitä sai sinisen tekosilkkisen aamutakin kaupan päälle. ja mä vaan mietin sellaista ymmärryksen hetkeä, kun kaksi naista huomaavat, että myös tuolla toisella on tuo tena-takki. alkavatko he kilvan puhua syvien vatsalihaksien treenaus-harjoitteistaan vai vaikenevat, menevät kotiinsa häpeissään ja saksivat tena-takin muodottomaksi mössöksi ja toivovat, että toinen unohtaa näkemänsä?


kävin isoäitini kanssa Karjalassa ja se oli hieno reissu (kerron siitä joskus enemmän). jututin sukulaisiani itärajan tuolla puolen matkailusta ennen ja jälkeen Venäjän. kiintoisimpia juttuja on se, että muinoin toreilla oli muovikassien kauppaajia. kaikkein hienoimpia muovikasseja olivat sellaiset, missä luki jonkun ulkomaisen kauppaketjun nimi, vaikka sen edellä mainitun Seppälän. että vaikka sieltä ei olis yhden yhtä vaatetta, oli hienoa kävellä kassi kädessä ja antaa ihmisten ymmärtää, että mulla on Seppälän vaatteita.


oli hurjaa huomata miten huima elintasoero on, edelleen. raja on todella raja. tiet, talot puolikuntoisia, rupisia. epäsiisteys, tietynlainen toivottomuus.
toisaalta villiintyneet puistot, viljelemättömät pellot olivat kauneinta mitä voi olla. luonnon moninaisuutta, jonka me olemme kadottaneet.

ostaminen sieltä tuntui ryöstökalastukselta, vaikka toisaalta tiesi, että juuri siellä rahan kuluttaminen oli oikein. vielä tärkeämpää kuin suunnata sinne avustuksia, olisi tukea niitä paikallisia yrittäjiä toimissaan.
mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin. ostin tuliaisiksi kaikkea ihan sekoa. sellaista, missä ei ole mitään järkeä. ostin kummallisen hedelmän makuista teetä kiemurassa pakkauksessa. suklaatikkuja. syötäviä seteleitä. oranssin siivilän. irtokarkkeja isosta hyllyköstä, jossa tiskin takaiselle umpivenäläiselle myyjättärelle viitoin mitä ja kuinka paljon. kaksi maailman ruminta lukujärjestystä. kassillisen ikoneja. keksejä, joissa on samovaarin tai Aljosa - tytön kuvia. sokerin kanssa keitettyä maitotiivistettä, joka on kuulemma koostumukseltaan hunajamaista ja sitä käytetään teen kanssa.
tähän meni suunnilleen 50 euroa.
onneksi kaikki nämä joko biohajoavat, voidaan polttaa tai muuten kierrättää.


menen nyt viemään tavaraa kadun päässä olevaan UFF:n lootaan.
sinne lähtee mm. vaaleanpunainen kotelomekko, jonka sain äidiltä Lontoosta yläasteikäisenä. se päälläni tunsin olevani oikeastaan jo aika aikuinen isoäitini 65-vuotisjuhlissa vuonna 1999. toiveeni murenivat, kun isoäiti herkesi itkemään ja käski istua polvellensa. (olin niin kiltti, että istuinkin. istuisin vastakin.)
hopeanharmaa, villainen lierihattu menee lootaan myös. kuljin se päässäni yläasteella ja ihmettelin aidon sydämistyneenä, miksi viileät lököhousu-pojat pitivät minua kummallisena. (kuvataidekoulussa itse huovuttamaani vihreän, punaisen ja keltaisen kirjavaa hilkkaa, josta pitkänhuiskeita lohikäärmeenpyrstömäisiä huoparastoja viipottaa takaviistoon, en myöskään osannut arvata yhtään omituiseksi.) en käytä kamppeita enää niin aktiivisesti, joten yritän vain muistaa tarinat ja kierrättää tavarat. siksihän tavarat tuntuvat niin tärkeiltä, ne kulkevat kappaleen matkaa elämää kanssani. mutta tulee uusia tarinoita (ja tavaroita, ääh).