saa luvan loppua.

olen nyt ollut viikon kotona.
ääni on edelleen poissa, räkä valuu ja itku on herkässä.
sairaana on jotenkin monella tapaa avuton ja auki. minä ainakin.

kävin tänään neljännen kerran terveyskeskuksessa. viime viikolla ilman tarkempaa tutkimusta mulle määrättiin antibiootit poskiontelontulehdukseen, vähän niin kuin varuiksi.
tänään ne vihdoin suostuivat katsomaan ultaäänivekottimella, josko siellä jotain on. röntgeniin en päässyt, mutta tähän sairastamiseen ja kotona olemiseen väsyneenä päätin kuitenkin luovuttaa ja ottaa ne non-biootit. toivottavasti auttavat moiset enkä joudu taas tulehduskierteeseen...
kipeälle äänelleni määrättiin hiljaisuutta.
miten paljon hiljaisemmaksi tästä enää voi mennä?
en laula ja päivässä puhumani minuutit yhteenlaskettuna antavat tuloksena maksimissaan  puolitoista tuntia.

olen minä silti vähän tehnyt kipeänä ollessanikin.

nukkunut ja katsonut elokuvia. lukenut Harri Patteria. ja paljon, paljon itkenyt

lisäksi kirjoitin ensimmäisen konserttiarvosteluni ikinä. Martti Pokelan muistokonsertti oli hieno tilaisuus. raahauduin sinne lauantaina ja yskin tyylikkäästi vain taputusten aikana. se täytti koko salin. kappaleiden aikana imeskelin kurkkupastilleja kiihkeästi ja välillä jouduin juomaan vettä, mutta olin kuin olinkin hiljaa.

kirjoitin aseidenvastaisen kolumnin minnekäs muualle kuin koti- ja asuminen-palstalle. tuntui, että minun täytyy tehdä jotain. en voi olla hiljaa asiasta, joka ottaa niin pahasti pannuun ja sydämeen.


olen varmasti parantumaan päin, koska tänään kaupassa ostin riistoyhtiöiden mikrossa lämmitettävän sijasta kotimaisen, kattilassa lämmitettävän keiton. vaikuttaa siltä, että ehkä jo huomenna saatan valmistaa ruokaa itse. lisäksi aion, mikäli en nyt kuukahda tässä innossani, soittaa kontrabassoa.
tutkinnossani aion soittaa ja laulaa Hilja Grönforsin levytyksestä oppimani Suuret on surujen pellot.
minua koskettaa, kun Hilja laulaa:

Suuret on surujen pellot
niin pitkät on kaihojen pientareet
hiljalleen
soikoon ne voiton sinikellot
sua armahin oottanut oon



ei ihme, että laulu tuntuu niin hänen omaltaan.