ihminen on ennen kaikkea sopeutuja.
ne, jotka eivät sopeudu, tuhoutuvat (tai tuhotaan).
mutta sopeutumattomat ovat myös niitä, jotka joskus ponnistavat niin jämerästi, että pakottavat muut sopeutumaan kun maailma heilahtelee ponnistuksen jälkijäristyksistä.
näitä ihmisiä on hyviä ja pahoja (jos sellaisia puhtaaksiviljeltyjä muotoja edes on, ja mikä vaikuttaakaan siihen: aikeet, tekotavat vai seuraukset). tämä laajenee kyllä kaikkiin ihmisiin.
sopeutuminenkin on hyvää ja pahaa (samaan aikaan, kuten elämässä yleensäkin).
sosiaalinen sopeutuminen silloin kun asiat tökkii ja pahasti (koulukiusaaminen, hiljaiset hyväksyjät), on väärin. vallitseviin elinolosuhteisiin sopeutuminen (pohjola, ihmisillä kengät jalassa ja palttoot päällä) on jokseenkin ehdotonta oman olemassaolon kannalta.

itse arvostan sopeutumattomia ihmisiä, jotka vievät maailmaa eteenpäin.
havaitsen olevani sopeutuja ja kameleontin luonteellani pärjäisin mainiosti.
viime vuosina kameleonttini on jämähtänyt joihinkin väreihin. tänä kesänä yllättäviä konflikteja on syntynyt siitä, että olen rehellisempi kuin ennen. tai ainakin törkeämpi. lauon kommentteja ajattelematta. en tajua sanovani mitään epäkohteliasta, ennen kuin kaksi tuntia myöhemmin olen keskustelussa, joka kestää tunteja ja sinä aikana tajuan, etteivät kaikki ihmiset ajattele, että ikä on neutraali asia sinänsä. on ilmeisesti hienompaa olla nuorempi kuin on ja on loukkaavaa, jos kuvittelen jotakuta vanhemmaksi kuin onkaan. tai sitten pilkunviilausta siitä, olenko ollut epäfeministinen kirjoittaessani vanhemmista naislaulajista milläkin termeillä. vanhempi - iäkkäämpi, laulaja - laulajatar. nyt kädet sanoista mustiksi tuhrattuina myönnän, että minunkin ajatuksissani ja kielenkäytössäni on piilevää sovinismia, olenhan tämän maailman kasvatti. ja saatan olla epäkohtelias, mutta täysin puhtaalla omatunnolla silloin, jos en halua tukea puheillani tätä nuoruuden palvontaa.

en voi sietää ihmisiä, jotka ovat aina ja kaikesta eri mieltä, eivätkä koskaan sopeudu mihinkään. en kestä myöskään lammasmaisia ihmisiä, jotka eivät ole mitään mieltä, vaan sopeutuvat kaikkiin vallitseviin oloihin. en haluaisi olla epäkohtelias tai ajattelematon, vaikka haluaisin olla rehellinen. en jaksaisi enää jatkuvasti kuulostella tilannetta, että mitä voi sanoa, sillä menen sisuksissa kauhusta jäykäksi sellaisissa tilanteissa ja se purkautuu jatkuvana puhelemisena ja hermostuneena toisten miellyttämisenä. tällaisia tilanteita on suuri osa sosiaalisista tilanteista. etenkin uusien ihmisten kanssa. en tiedä teenkö tilanteen itse. en voi kyllä sietää jatkuvia totuuden laukojiakaan (jollaiseksi olen kovaa vauhtia tulossa, äsh). sille on syy, että heitä kutsutaan totuudentorviksi.

en tiedä, miten tässä maailmassa pitäisi olla. en jaksaisi olla ovelampi saadakseni pointtini ymmärrettyä, toiveeni kuultua, toteutettua tai tahtoni läpi. onko se laiskuutta? vai haluanko päästä irti jostain kummallisista pelisäännöistä?

jos totuutta ja rehellisyyttä on edes olemassa, se loukkaa. ainakin minua. en usko, että minulle uskalletaan olla rehellisiä äkillisen särkymisen pelossa. kaikenlainen defenssiys on tuttua. salaa rehellisyyden pistohaavojen jälkeen alan kuitenkin kelaamaan asioita, ja joudun mieltämään asiat joko tosiksi tai epätosiksi. silloin alkaa muutos, sopeutuminen omaan muuttuneeseen minäkuvaan. ja uskon, että se on tarpeellista. horjuttaa edes omia rakenteita, jotta näkee kuinka kestäviä ne ovat. se on tuskallisinta, mutta kun se tapahtuu, on sisuksissa jälkeenpäin jotakin kestävämpää.

sopeutumattomuus on välillä sankaruutta, välillä demonisuutta. sankaruutta varten ihmisen ei tarvitse olla kokonaan hyvä ja hieno, alushousuja myöten. tarve luoda ideaaleja kuvia ihmisistä on jokin kummallinen perustarve... teot voivat olla sankarillisia, vaikka ihminen ei. nyt enää puuttuu, että laulamme kaikki päätteidemme ääressä "Me ollaan sankareita kaikki..."



tämä oli nyt vähän väsynyt ajattelunpieraisu ja yllätti ällikällä kirjoittajankin.
kun mun piti kirjoittaa kuulumisista. siitä, että mun kamat ovat kasattu tänne ympäriinsä äitini kotia ja vaatekaapille ei pääse, koska siinä edessä on piironki. että olen tällaisessa välivaiheessa, toivottavasti. että haluaisin heittää vanhoja tavaroita pois, mutta se on tuskallisen vaikeaa. mitä säilyttää, mikä on tärkeää? kaikki ei mahdu mun sisälle. eiku siis tänne sisälle.

menen ehkä pesemään mattoja, koska ulkona on aurinkoista.