on jännittävää seurata elämää tuolla faatsebuukissa (yritän lausua sen sillä tavalla italialaisittain, hienostuneesti).

siellä voi tunnetusti tirkistellä toisten elämästä sitä, mitä he vapaaehtoisesti itsestään julkaisevat. välillä näkee sellaistakin, mitä ei sanota ääneen.

ihmettelyn aiheenani ovat peruskouluaikaiset luokkatoverini. he, jotka elivät kanssani verrattain samaa elämää henkilöstä riippuen 4-9 vuotta. useimmat olivat luokkatovereitani musiikkiluokka-ajan, yhteensä 7 vuotta.

nyt nämä ihmiset, saman ikäiset kuin minä, tänä vuonna 25-vuotiaat, ovat jonkinlaisia aikuisia. nimittäin jotkut. en minä.

joidenkin sukunimi on muuttunut - ovat siis menneet naimisiin. hääkuvia on siellä kansiossakin - yksikin oli mennyt naimisiin sen pojan (korjaus, miehen) kanssa, joka halusi olla "kimpassa" kanssani neljännellä luokalla. niiden postauksissa lukee sellaisia kuin "shoppailin tänään lastenvaatekaupassa" ja muita vastaavia. yksi tyttöjoukko on tainnut pitää yhtä aina ala-asteelta lähtien, vauvauutisia myöten.

lukiessani moisia tunnen jääneeni kehityksen kelkasta ajat sitten.

mielenkiintoista onkin miettiä, milloin se tapahtui. sikiöasteellako jo vai vasta sen jälkeen? lukiossa, kun tiemme erosivat? ala-asteella?

eräällä tavalla ajankohdaksi sopisi joulukuinen ero, mutta se on vain osittain totta. haaveet vauvasta ja avioliitosta olivat unikuvina läheisiä, mutta todellisuutta olisi saanut mielestäni odottaa vielä seuraavat 5-10 vuotta. nyt tilanne on toinen, kun unikuviakin saa odottaa samanlaisen rupeaman.

tunnen silti olevani auttamattoman keskeneräinen teini, kun poden weltschmerziä aina vain, kelaan itseäni, omaa laulamistani ja ihmissuhteinen hankaluutta, suren epäoikeudenmukaisuutta ja rakastamisen vaikeutta.

en tiedä, onko se niin, että kaikki on vain rohkeudesta kiinni. ne toiset, ne aikuiset, ne jotka kasvoivat minusta ohi, ovat vain niin paljon rohkeampia hyppäämään elämään, että uskaltautuvat sikiämään ja rakastamaan olematta varmoja kaikesta. ja olipa se sitten rohkeutta tai ajattelemattomuutta - eikö se ole hienoa?

en tiedä, missä vaiheessa minusta kasvaa aikuinen. milloin rohkenen. mutta odotan sitä kyllä innolla.