ajattelin kirjoittaa asuinalueeni pienistä kaupoista. täällä kun on aika hassuja kauppoja.

stadin hius, josta saa ostettua myös tosi rumia kortteja. ikkunassa lupaus, että niitä ei saa mistään muualta. Luojan kiitos.

harakiri -niminen varaosakauppa. tämä pistää sanattomaksi ja mielikuvituksen laukkaamaan.

mutta siinä hihitellessäni näille sattui vastaan mies koiransa kanssa.

koiran kuonossa oli jotain outoa.

mies alkoi puhua. kertoi, että kaverilla on syöpä kuonossa. että eläinlääkärit käskevät lopettaa sen. mutta että hän ei halua. että jokainen päivä on arvokas. että se koira on hänen paras ystävänsä, ollut jo yksitoista vuotta. että kaveri on jalo luonne, paljon parempi kuin hän itse. että hän ei kestä tätä tilannetta selvin päin, että pitää olla koko ajan kännissä että jaksaa.

se oli niin surullista. aloin itkeä vuolaasti. koko tuon tilanteen suurta kipeyttä ja surua. se oli niin aitoa se välittäminen. ja niin sokeata. ja se juominen - sille löytää aina jonkun syyn, koska tämä elämä on niin käsittämättömän epätasaista ja rosoista, sielua hankaavaa pintaa.

jäi sydämelle tämä asia. soisin, että koira pääsisi koirien taivaaseen ja mies perässä jossain vaiheessa, tapaamaan sitä sen parasta ystävää. ei kai kukaan meistä kokonaan koskaan katoa, toistemme elämistäkään, vaikka menemme pois.