muutaman päivän sisällä olen ymmärtänyt, miksi ihmiset rikkovat astioita, paskantavat toisten postilaatikkoon tai puukottavat puolisoitaan tai ex-puolisoitaan.

tunteet ovat niin suuria ja voimakkaita. sitä voisi vain tarttua hetkeen ja vesuriin tai vaihtoehtoisesti keittää sapestansa karvaita koston suunnitelmia. (vakavasti ottaen en kuitenkaan aio tehdä muuta kuin yrittää tulla onnelliseksi itsekseni.)

viha tekee voimakkaaksi, hetkellisesti. siihen ei kuulemma saa silti sairastua. viha on kuulemma tervettä. vihan pohjalla on kuulemma surua. niin onkin. suurinta menetystä. surua ystävän menetyksestä, surua omasta hyväuskoisuudesta, surua pettymyksestä.  surua siitä, että inhimillisyys onkin tekoja minua vastaan, eikä tekoja minun hyväkseni. surua siitä, etten osaa hyväksyä sitä. surua siitä, että pelkään olevani luottamus-rampa tästä iäisyyteen. surua jakamisen menettämisestä.

silti tunnen vihan sijasta sairastuneeni äärimmäiseen kiltteyteen, itseäni isompaan rakkauteen ja omiin idealistisiin ajatuksiini. minä yritän elää ideaalejani todeksi. en tajunnut sen olevan harvinaista... enkä ainakaan tajunnut sen olevan haitallista.

elämä taas heittelee. mutta kaikessa on aina jotain hyvää. tässäkin tilanteessa voi tajuta itsestään jotakin uutta, löytää omaa voimaansa ja olla kiitollinen hyvistä ystävistä, jotka kuuntelevat ärinääni. muutos on voimaa, vielä jossain vaiheessa.