ei tätä oikeasti tajua.
että nämä kolme vuotta ovat kohta ohi.
oikeastaan ne ikään kuin vihelsivät viimeisiään eilen päätöskonsertissa, jossa meidät valmistuneet (valmistuvat) kukitettiin ja jaettiin todistukset tyylikkäissä kansioissa.
mun kansio olikin tyhjä!
nyt mä kirjoittelen opinnäytetyön kirjallista osuutta ja kaivelen vanhoja keikkoja ylös kalenterin syvyyksistä ja yritän nuotintaa ja ties mitä muuta samanmoista.

Ulsteri-ystäväni sai eilen tietää, että lähtee ensi vuodeksi maailmalle. Toinen ystäväni, Hyvä trion basisti, lähtee varmastikin suureen ja maineikkaaseen Akatemiaan ensi vuodeksi. Pilvikirsikkakin muuttaa pesueineen jonnekin muualle.

mitäs mää?
emmä tiiä.
hirmuisen yksinäistä täällä tulee, jos mä tänne jään, vaikka täällä on huippuhienoja tyyppejä vaikka millä mitalla. mutta nämä ovat minun kokkolaani, nämä ihmiset, jotka matkaavat pois täältä. joiden kanssa kokkola on minuun kasvanut.

en osaa itse ajatella, että se on itsellenikin mahdollista. että täällä ei ehkä ensi vuonna jatkukaan kansanmusiikin opiskelu. että muka nämä seinät, joista tuulee sisään, eivät olisi minulla kotinani ensi vuonna. mulla on vahva tunne siitä, että mun päälaelta selkärankaa myöten kasvaa juuria tästä suoraan alas, tähän maaperään. ei pysyvästi, mutta vielä hetken...

ängri titsin treeneissä käsiteltiin tänään tosi hienoa kappaletta, Jäähyväiset. se on Lauran tekemä. kuulemma nimi pitäisi muuttaa, koska kaikilla pändeillä on sen niminen kappale. niin Hyvä triollakin, minä tein sen, yhdistelin itkua ja omaa, jätin jäähyväisiä sävelillä. mutta niin. ehkä sille on syynsä, että joka yhtyeellä on moinen kappale. Jäähyväiset ovat tärkeimpiä, vapauttavimpia, samalla pieni kuolema.