olen itseni kanssa varsinaisessa murrostilassa, vaikka murrosiän lienenkin (muka niinku hei) ohittanutkin.
myönnän avoimesti, että suurin osa palikoista on edelleen ihan hukassa, osa löytymässä kasoista tai niiden takaa ja osa pitäis kai lisäosina ostaa kun ei niitä joko ole alun perin pakkauksessa ollutkaan tai ne ovat joutuneet hukkaan.
senpä takia elämme jännittäviä aikoja. en oikein tiedä miten pitäisi olla tai miten haluaisin olla. oikeastaan en tiedä yhtään mitään.
sosiaaliset tilanteet ovat kimurantteja, koska en tiedä että millainen tänään olen. suusta saattaa tulla vähän mitä sattuu ja käytös saattaa yllättää itseni(kin).

mutta ehkä parasta tässä koko hommassa on se, että muutkin alkavat avoimesti myöntää olevansa keskeneräisiä ja vähän hakusessa. se on jotenkin inspiroivaa ja masentavaa samaan aikaan.
hienointa on se, että avoimuus ja aitous välillämme lisääntyy vaikka itsen kanssa huitoo ties missä maininkien päällä. masentavaa on se, etteivät muutkaan immeiset sen enempää tästä elosta tunnu tietävän kuin minäkään ja porskuttavat eteenpäin ihan samalla lailla kuin minäkin. eikä kaikista päälle päin huomaa, että tuo on kanssa ihan eksyksissä.

se saa epäilemään tätä maailmaa. että tietääkö kukaan? ja jos, niin mitä? (ja miksei ne kerro mulle?) mikä tässä maailmassa on vikana, että me korostetaan ihan kummallisia asioita? jotenkin vääriä. ihmistä, eläintä, niin, elämää yleensä, sorsivia asioita? miksen minä tee asialle jotakin? kaikki me epävarmat ja vähän väsyneet?

ohhoh. väsyneitä murroseläimen mietteitä nämä.