olen vähän sellainen elävä kuollut

haahustan ympäriinsä väsynein silmin

jos pysähtyisin, nukahtaisin paikalleni

en tiedä mistään mitään, kaikki ahdistaa ja samalla olen kumman rauhallinen, kuin kylmään veteen vietäisi, askel askeleelta kohti jotain tuntematonta, upottavaa hengityksen raskaudessa

 

tänään haahustin Kirjatorille. mitään näkemättömin ja jotakin sisintä ruokkivaa halajavin silmin kuljin ympäriinsä. siellä taiteen ja elämäntapaoppaiden katveessa omenanvihreässä kehyksessä majaili kaunis kuva. mummo ja vaari alastomina ja kauniina ja toisiinsa tottuneina ja rakastavina. kulmat kulmiinsa, kulumat kulumiinsa hioutuneina. ostin valokuvakirjan ja itkin metromatkalla kuvien kauneutta.

samalla iski tuttu haikeus.

tuohon on valovuosia matkaa.

enkä osaa uskoa, että voisin koskaan sitä saavuttaa.

(toisaalta eräs kaunis kertoi, että hänen isoäitinsä, muinoin eronnut, meni naimisiin nyt, 84-vuotiaana. ei kai sillä väliä, milloin löytää onnen toisesta ihmisestä. kunhan vain löytäisi onnen itsestään, esimerkiksi juuri nyt, kiitos.) 

 

kaikkein eniten minuun iski seuraava katkelma:

 

"Mummo on jaksanut elää vaarin kuoleman jälkeen. Olemme yhdessä kuvanneet sarjaa, jossa hän tanssii nurmella. Aluksi ohjasin häntä, mutta pian liikkeet vain tulivat hänestä. Mummossa elää performanssitaiteilija. Ja hän on luvannut elää ainakin satavuotiaaksi."

 

suosittelen: Rosemarie Särkkä - Mummo ja Vaari