tulin pariksi päiväksi Kokkolaan olemaan kotona.

ajattelin hoitaa vähän asioita, koska jätin kiireessä kaikki työkkäriä ynnä muita valtiollisia tahoja varten tarvitsemani paperit tänne. ja tiskit. ja kukat. vain yksi rassukka näyttää siltä, että se ei ehkä selviä nääntymyksestään enää elävien kirjoihin.
lisäksi olen ollut sängynpohjalle kiidättäneessä flunssassa (olen edelleen) mutta lapsuudenkodissani minua vaivaa etenkin sairastuneena sellainen aivotaantuminen, että kaipaan omilleni. en jaksa enää vain maata sohvalla ja katsoa telkkaria. ongelmia ei tule ymmärtäväisen äidin taholta, vaan lähinnä aivoni räjähtävät kaikesta siitä paskasta, mitä televisiosta virtaa sisään. eikä auta se, että kaapissa on äidin Saksasta tuomaa suklaata vino pino. pino ei ehkä enää ole niin vino... minulla ei ole laisinkaan itsekuria.

en päässyt rakentamaan djembeä Ilomantsiin, kun en halua tartuttaa kantelelapsia räkätaudillani enkä edelleenkään jaksa jyystää puusta mitään. lähinnä haluan juoda teetä ja olla paikallani ja hiljaa, mutta kuitenkin edelleen aivoilleni uskollisena. onneksi äiti oli kiltti ja kustansi matkan tänne. rahaa tilillä ei ole nimittäin laisinkaan.

nyt olen täällä kotona ja olen täynnä onnea.
rakastan tätä asuntoani. tämä on ensimmäinen ihan oma koti ja ehkä työni takia olen entistä enemmän juurruttanut itseni tähän asuntoon. kirjoitan pakinoita Koti ja asuminen-palstalle. kohta kolmen vuoden aikana on ehtinyt katsoa tätä kämppää kaikin mahdollisin silmin ja etsiä jutun juurta. mutta tämä vain yksinkertaisesti on maailman kaunein ja ihanin koti. minun kotini.

kävellessäni asemalta ajattelin vielä, että kyllä minä täältä voisin muuttaa syksyllä pois, etenkin kun Kokkolassa tuntuu olevan suunnilleen miinusasteita ja loskaa odotan satavan  minä hetkenä hyvänsä. mutta sitten tulin pihaani ja valloilleen jätetty niitty puskee oransseja kukkia, omenapuu on valkoisena kukassa ja unikot, nuo hellyyttävät ja kummalliset, rakkaat kukat, ovat ikkunani alla raottelemassa silmäluomiaan. kaikkein suloisimpia ovat juuri unikonpoikaset, palloisat karvakasat. haluaisin olla täällä koko kesän ja vain elellä kuin joku kotimökin vähä onnelline (rauman kielellä hullu) prinsessa.

etelään minua vetävät rakkaat ihmiset, ei siellä ole mitään muuta pysyvää, ei töitä tai edes omaa polkupyörää. ja muutenkin -  ehkä kaikki ovat jo tottuneet siihen, etten ole paikalla. tuntuu, että on vähän vaivaannuttavaa, kun olenkin paikalla koko ajan.

pelkään, että olen onnellisin yksin. haltioitunut maailmasta, sen kauneudesta, pienistä asioista.
ehkä se on vain vaikeata silloin, jos seura ei haltioidu mukana. yksin ollessa koko seurue haltioituu samaan aikaan ja samoista asioista.

mutta kaipaan eniten juuri sitä, että onnea voi jakaa.