tänään oli pääsykokeet akatemialle.
möö.

ei mennyt ihan putkeen.
ei kyllä ihan perseelleenkään.
en esimerkiksi oksentanut raadin eteen jännityksestä (kauhukuva, johon Ulla suositteli lääkkeeksi pienen kupin mukaan ottamista itse tilanteeseen)
tai itkenyt, vaikka lauloin itkuvirttä (se ehkä vähän harmittaa)
vaan vedin kauhun vallassa, hirveellä yrityksellä
luulen, että silmäni olivat kuin pienellä eläimellä, kauhuissaan

siltä minusta ainakin tuntui.

lisäksi hämmennyin niin haastattelusta, että selitin pitkät pätkät siitä, että olen hakenut myös opiskelemaan Ääntä Helsingin tekniikan alan oppilaitokseen. Vaikka ihmisääni kiinnostaa eniten.
Unohdin munniharppumestarini viimeiset sanat: "Muista, mitään ei myönnetä!"
Sitäkin vekotinta soitin sinne päin.

Mua pelottaa, etten pääse sinne kakkosvaiheeseen. Edes. Ja sitten ne kaikki tyypit, joita akatemian aulassa tapaa ennen soittotuntia, ajattelee samalla tavalla kuin mää itse, että tuo on muuten ihan huono laulaja kun se ei päässyt tähän kouluun, edes kakkosvaiheeseen!

Mutta ehkä mun ei tarvitsisi ajatella näin.
Voisin ajatella, että olen tämän polkuni alussa. Että elämä vie mua kyllä oikeaan suuntaan, vaikka se suunta ei aluksi olisikaan mieleinen.
Mutta hankalaa se on.

Piti käydä kotimetsässä olemassa yksin ja joikumassa. Siellä ei kukaan kuule tai arvostele, en edes minä itse. Sidoin vain kukkaseppelettä ja lauloin surut puille. Jotain kuitenkin jäi tänne sisuksiin asumaan...

Niin se vain on, että mä olen ihan alussa.  Perjantaina ekaa kertaa pitkään aikaan laulaminen tuntui minusta hyvältä, sisällä asti. En yrittänyt miellyttää ketään, vaikka tahdoin lahjoittaa lauluni kuuntelijalleni.
Niin. Ehkä mitään ei pitäisi mitata sen mukaan, pääseekö jonnekin kouluun vai ei, tai millaisen numeron saa, tai millainen mä olen verrattuna tuohon toiseen. Minä alan lähestyä sitä paljon puhuttua omaa ääntäni ja rakastan sitä, uutta tulokasta minussa, kaivattua muutosta, ujoa minuutta joka kaiken tämän alta pilkistää.