blogeissa on yksi sellainen juttu mikä mua harmittaa.
kun tekis usein mieli sanoa vaikka mitä, kirjoittaa sivun verran mielipiteitä, mutta sitten alkaa hannata.
että sit kaikki lukee nää mun mielipiteet ja näkee niiden läpi. että miten pieni ja typerä sitä on.
mutta onko sillä väliä?
no kai sillä on. ehkä ongelma onkin siinä, että tahdon blogata omalla nimellä. enkä edes käy kuin tuttujen blogeissa. usein vielä sellaisten tuttujen, joita ei tunne kauhean hyvin. sitten tulee sellainen olo, että emmää viitti kirjoittaa tänne mitään mielipiteitä, koska sit ne luulee että mä oon jonkinlainen.

niin mä kyllä oonkin. monenlainen. tuulihattu persjalkainen ennakkoluuloinen suvaitsevainen johdateltava lammas lehmä leijona.
mutta ennen kaikkea kai häpeän sitä, että oon.

muistaako kukaan vielä Ultra Brata?
yläasteella lauloin koulun kevätjuhlassa Kirjoituksia oranssinkirjava mekko päälläni. olin päässyt porukkaan, koska lauloin aina ystäväni Hellun kanssa käytävillä. Hellu osasi ja mä halusin.

siinä lauletaan tyttöjen kirjoituksista ja siitä, miten sen runon puhuja ei itse uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista, tai muusta kuin sähköjohdoista.
mutta mulla se menee ihan toisin päin. kaikki sisäiset kaaokset ja omat asiat on paljon helpommin paasattavissa kuin asiat, joista voi olla vain jotain mieltä. joista ei voi olla sataprosenttisesti oikeassa. omat asiathan ovat tosimpia, rehellisimpiä, vaikkeivat useinkaan objektiivia tai edes mitenkään järkeviä. mutta niillepä ei tarvitse löytää nasevia argumentteja. tai päteä. eikä muuten ne mielipiteetkään yleensä ole mitenkään järkeviä tai objektiivisia, vaikka niitä pätevöittämään löytäis satamiljoonaa tutkimusta. yleensä enemmänkin vain vahva luottamus itseen ja omien mielipiteiden oikeellisuuteen painaa isoa kumileimasinta, josta jää ajatuksen päälle hyväksymisen leima.

mutta nyt mä haluaisin vaikka sanoa, että vituttaa kun yliopistojen rahoituksia rukataan siihen malliin, että täytyy ruinata rahaa yksityiseltä sektorilta. tajuan kyllä, että onhan se sinänsä loogista että ne, jotka korjaa yliopistojen osaamissadon, maksavat siitä, mutta mua vaan pelottaa, että pian aletaan julkaista amerikan malliin sponsored by -oppikirjoja, joissa on tiettyjä painotuksia. sellaisia yrityksille hyödyllisiä. tai ettei esimerkiksi humanistisia tai taidealoja kannata tukea, kun ei ne tule tuottamaan samalla tavalla kuin bioteknologia. sitten näitä vähemmän hyödyllisiä aloja ei kohta kannata opiskella, kun niiden taso laskee, ainakin verrattuna sponssattuihin tieteen aloihin.
ja että vituttaa kun on lööppejä. kaikkialla, koulun ruokalassakin. ja että miksi niiden täytyy käsitellä niin idioottimaisia aiheita? kun eikö olis kaikille parempi huudattaa isolla otsikolla jotakin muuta kuin pelkkää paskaa? enemmän kuin niljake-poliitikkojemme yksityiselämästä haluaisin kuulla poliittisista päätöksistä meillä ja muualla. ja haluaisin sellaisia poliitikkoja, jotka vastaavat äänestäjiensä tekstiviesteihin kuin lähettelevät parille tanssivia tissejä kaunopuheisia viestejä äänestäjiensä rahoilla.

että sellaista tänään. vituttaa kai muutenkin sievistelyn taito, siistimisen taito, kirjoittamisen taito, jolla kielioppivirheet hiotaan pois jotta jutun pointit olis liukastettuja, sulavampia ja helpommin omaksuttavia. argh. olen kai julkaissut liian monta kaunista kirjoitusta. hiottua, siitä työstä maksettua. eikä niin, etteivätkö nekin olisi tosia. hyvin sovitettujen kappaleiden jälkeen ja ansiosta kaipaa kunnon improa tai vittu jee punkkia.

virittäydyn kai Angry titsien keikkaan lauantaina. esitämme konsan musiikkimarkkinoilla kappaleet Tyhmä pelle, Kuolé ja Elämän kiertokulku. soitan rumpuja, kastanjetteja ja pianoa.

ääneni on taas kateissa, olen aamuisen (käheän) koululaiskeikan jälkeen maannut sängyssä ja potenut. vitutusta kai.