viime yö on ilmeisesti ollut suuri kulttuuriyö, jälleen kerran.

jostakin mystisestä syystä pari kertaa vuodessa taiteilijat yltympäri Suomen maan kirjoittavat suunnitelmiaan kulttuurin saralta vimmatusti ylös ja yrittävät punnita niiden rahallista arvoa.
sitten nämä henkilöt muutaman tunnin nukuttuaan lasittuinein silmin kirjoittavat ties kuinka monetta kertaa väärin oman sukunimensä erilaisiin kaavakkeisiin ja rääkkäävät printteriä. juoksevat postiin ja vonkaavat leimaa muumipostimerkin viereen.

no niin muuten minäkin.

tämä apurahakulttuuri on hämmentävä.

pitää osata vakuuttaa, että tietää mitä tahtoo, vaikkei ihan tietäisikään. ja sitten jos tietää, pitää keksiä ekstraherkkua sen päälle, jotta sais sen mitä tahtoo, edes suunnilleen.

tai mistä minä tiedän. nämä ovat noviisin mietteitä. hain näet ensimmäisen kerran apurahaa myös itselleni ja - se hävettää. kumma ilmiö.

hävettää se, ettei tee oikeita töitä, kuten vaikka putkimies, jonka asiantuntemus auttaa paskastakin tilanteesta konkreettisesti.
hävettää se, että on haaveita.
hävettää se, että niistä haaveista täytyy tehdä euronmuotoisia lauseita. 
hävettää se, että niitä lauseita ei voi itse toteuttaa vaan ne täytyy vipata tuntemattomalta, joka saattaa epäillä bussia bisseksi.
hävettää, että kuvittelee itsestään yhtään mitään.

apuraha-asiat myös pelottavat. miten iso osa kulttuuria tuotetaan niistä riippuvaisena? onnetonta on, jos niitä ei saa, mutta onnellisillakin apurahapäätöksillä on hintansa. erästä tatusotu-dokumenttia ajatellen...

jotenkin tämä taiteilijan työ on samaa kuin samaa sisar hento valkoisen työ - kutsumusta läpi kotaisin. edes työtunteja ei tarvitse laskea tai palkkaa niistä saada. se on tämä suunnaton palo sisuksissa, joka pakottaa taiteilijat luomaan modulaation makuisia euroviisuja ja iskeviä humppia! jotkut kutsuisivat sitä näläksi...

(vaikkei mainitun musiikin suosio tyhjästä tule. ihmisessä on ilmeisesti niiden muotoinen tarve. )


tavallisempiin töihin tottuneelle on käsittämätöntä, että palkka tehdystä työstä maksetaan etukäteen. suunnitelman perusteella! se on parhaita ja pahimpia puolia koko systeemissä.

kaikki eivät ole niin perustelukykyisiä paperilla kuin toiset. osa taas saa yksinkertaisenkin toteamuksen loistamaan kuin glitterillä kirjoitettuna. innostavaa on se, että jos edessä siintää sanoilla kuvattava ja numeroin mitattava idea, se voi saada konkreettisen muodon ja päästä tänne elävien elämään.
vaikka sen muoto olisikin paperista muuttunut. ilman, että sillä on väliä tykkäsivätkö kaikki siitä ihan varmasti tai ettei kukaan vaan loukkaantunut.

koska milläs mittaat jonkin asian kulttuurista arvoa? ei ainakaan rahalla. ei ehkä kävijämäärälläkään.
mutta kumpaakin tarvitaan kulttuuria varten. taidetta, elämää.


kulttuuriset yötyöt saavat minut sammaltamaan väsymyksestä. aion mennä uneksimaan reiluista apurahoista; paksuista ja rehellisistä. onneksi tatusotu ei ole unihahmo, vaikka nimessä olisi kyllä potentiaalia.