Enää neljä tutkintoa, yksi levy, valmistuminen ja pääsykokeet jäljellä tälle keväälle!

Enää muutama pala kakkua, siis.

Tänään oli nimittäin lyömäsoitintutkintoni ja se meni nappiin. Olen tyytyväinen! Kuten palautteessa sanottiin, tutkinto hyvin kuvasi mitä osaan tällä hetkellä ja mitä en osaa. Voiko paremmin ollakaan?

Kaikkein tärkeintä on kai, että tunnen toteuttavani itseäni. Nautin soitosta. Koen, että minulla on näkemys aiheesta, vaikkakin varsin orastava, mutta kuitenkin!

Mietin tyytyväisenä taivaltani tähän pisteeseen.

Olen ennen kokenut olevani rytmivammainen, koska kaikki eri raajoilla tehtävät toimet ovat olleet hankalia. Erityispiirteenä antirytmisyydelleni on ollut toistuvan liikkeen tuoma oksetusreaktio. Vielä ensimmäisenä vuotena Kokkolassa Björn Tollinin ohjaama rumpuryhmä sai tuta siitä, että minun piti välillä pitää taukoa kun saman rytmin soittaminen sai oksennusrefleksini nostamaan päätään.

Kummaa.

Mutta kummempaa lienee se, että olen halunnut soitella kaikkia näitä vekottimia, että rakastan erilaisia soundeja ja rytmiä ja tahdon niiden kanssa toimia - vaikka George on nostanut rumaa päätään.

Lähetin viikonloppuna opettajalleni viestin, että hän saa luvan selittää poikaystävälleni, jos karkaan naimisiin metronomini kanssa. Metronomin kanssa on ihastuttavaa soittaa. Siinä vaipuu transsitilaan ja tahtoo vain lätkytellä vuoroin cajonia tai udua. En kyllä tiedä millaisia vauvoja metronomin kanssa voi saada...

Kaikkein kivoimmin mulle kyllä tänään sanoi se mun ope.

Kerroin innoissani, että minä en kuulemma ole soittaessa jäykkä jöpöttäjä (vaikka olo on kyllä sellainen aikas usein, etenkin laatikkoa lätkiessäni) vaan kroppa on siinä liikkeessä mukana. Siihen opettajani virkkoi, että

niinpä, sulla on sellaiset lyömäsoittajan kädet.

Voiko kauniimmin enää sanoa?